Jotain piristävää, terapeuttista ja parantavaa. En nimittäin tahtoisi itkeä joka päivä niin montaa kertaa, mukaan lukien unen herkkyyden, en saa rauhaa ajatuksiltani, sydämeen sattuu kokoajan.
Paras suojata silmät, mua häikäisee niin
Mä en tahdo enää juosta ja vilkuilla taakseni
Pitelisit mua hetken, laulaisit laulun
Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin
Mä en todella tiedä mikä tää tunne on, onko osa musta luovuttamassa. Mun sisällä oleva kartta jota seuraan on kääntynyt ihan toistepäin ja kaikki on sekaisin. Mä odotan helpotusta, jotain suurta. Apua, sitä mä haluan. Etsin tällähetkellä sitä musiikista. Asiat eivät todellakaan ole hyvin kun Def Leppardin Hysterian kuunteleminen saa mut itkemään tuskasta, haavat eivät todellakaan ole parantuneet. Myös Cinderellan Don't Know What You Got (Till It's Gone) lisää vain suolaa haavoihin, mutta miksi? Herää kysymys että millä tasolla mä oikeesti nyt elän.
Nyt ajattelen taas sitä kuinka yksin oon tässä maailmassa, ei mulla oo täällä mitään omaa. Kohta varmaan ei mitään elämisen arvoistakaan jos tää jatkuu tällä tavalla, mun on ehkä tehtävä radikaaleja ratkaisuja tärkeimmän ihmissuhteeni suhteen, sillä en voi kiduttaa onnellista ihmistä näin.
Mitä mä haluan, mihin mä pyrin. Millainen ihminen mä haluan olla muille. Ikuiset kysymykset. En osaa tottua muutokseen. Ehkä mun pitäis vaan erakoitua ja lopettaa jokainen ihmissuhde ja etsiä aikaa itselleni jostain muusta. En mä tiedä. Mut kuka tietää, ehkä tulevaisuus. En mä ees mieti mielestäni tulevaisuutta paljon.
Jokainen sekuntti mä jännitän mun pelkoa, millon mua alkaa taas pelottaa. Millon mulle ollaan ilkeitä, välinpitämättömiä ja kylmiä. En jaksa tätä oikeasti.
Itseasiassa, I've made up mind I ain't wasting no more time.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti